Vuoden alkaessa ajattelin, että iso päämääräni vuodelle 2021 on löytää työpaikka. Kävikin sitten niin, että työpaikka irtosi vastoin kaikkia odotuksiani jo helmikuun lopulla. Aloitin maaliskuussa onneni kukkuloilla. Ja kuten niin usein – kun on saavuttanut jotakin, johon liittyy älytön määrä tunne- ja arvolatauksia – arkinen todellisuus ja eteen iskeytyvät vaikeudet voivat yllättää. Ehkä en edes varsinaisesti yllättynyt. Aavistin, että helppoa ei tule olemaan. Ja miksi pitäisikään olla. Jos haluaisin helppoa, en etsiytyisi vaikeuden pariin. Mutta on vaikeaa olla yksin se, joka ei vielä osaa, kun toiset osaavat. Päässä hakkaa ajatus, että tämäkin pitäisi osata.
Loppuvuodelle on löytynyt uusi päämäärä; saada uusi työ toimimaan. Oppia ja tulla paremmaksi. Tehokkaammaksi. Taitavammaksi.
* * *
Huomaan, että suhteeni aikaan on muuttunut. Annan jokaisesta arkipäivästä kahdeksan tuntia pois. Itselleni jää illat ja viikonloput. Ensin tuskailin, että aikaa jää niin vähän. Pitää palautua. Hoitaa koti. Viettää aikaa yhdessä. Ja olisi niin paljon tekemistä. Tekemistä, joka periytyy ajalta, jolloin aikaa oli ja jäivät silti tekemättä. Sitten käänsin ajatuksen toisinpäin.
