Uskosta ja siitä kun ei oikein usko

Olen nähnyt ihmisen luisuvan omilla jaloillaan seisovasta, itsenäisestä yksilöstä enkelipölyyn ja viestiä tuovien korppien lentohiekkaan hukkuneeksi. Siitä jäi mieleeni jälki. Niin helppoa on sekoittaa ihminen. Pikkuhiljaa, vähitellen lentää lisää ja lisää enkelipölyä silmille. Huomaamatta kaikkien silmien edessä.

Raivostunutta kohinaa. Pseudoparantaja maalailee taas totuuksiaan. ”Se on kuule ittestäs ja ajatuksistas kiinni, jos joku paikka kolottaa.” Mietin enkelipölyihmistä, joka kertoi, että hänellä on parantavat kädet. Nyökyttelin. Kyllä kyllä. Mutta pidäpä ne kädet kaukana minusta. Tarpeen tullen luottaisin kuitenkin mieluummin kirurgin parantaviin käsiin.

Keikun rajamailla. Sillä viivalla veden ja taivaanrannan välillä. Olenko ateisti? En. Olenko uskovainen? En.

Onko pakko ottaa kantaa? Onko pakko valita joku lokero?

Kuuluin aiemmin kirkkoon, kunnes sitten en enää kuulunut. Pysyin aika pitkään mukana. Kirkko ei ollut minulle koskaan tärkeä, mutta ei se minua haitannut. Kirkkorakennukset ovat kauniita ja yleensä niissä oleminen tuntuu hyvältä. Rauhoittavalta. Kirkkotiloissa on akustisia mahdollisuuksia, joita harvoin löytyy muista rakennustyypeistä luontevana kylkiäisenä. Musiikki, äänen tuottaminen ja tutkiminen on mahdollista kirkossa ilman paksua lompakkoa ja monimutkaista tilavarausta. Kirkosta löytyy viisautta ja empatiaa.

Mikä ajoi minut pois? Se, että loppujen lopuksi kirkkokin on vain yksi ihmisen valtarakennelmaviritys. Teki pahaa katsoa vierestä henkistä väkivaltaa, jota vastaan ei taisteltu, koska kirkossa esimies on jumalan asettama ja sitä ei saa ja voi kyseenalaistaa. Vaikka olisi millainen saatanan kätyri, jumala on sen paikalleen asettanut ja siinähän sitten itketään ja kärsitään.

En minä halua sellaiseen kerhoon kuulua.

Mutta kun en ole ateisti, mihin sitten uskon? Miten voi samanaikaisesti uskoa johonkin suurempaan, energiaan, universumiin ja ajatuksen voimaan ja olla uskomatta? Koska sellainen minusta on jumala. Samaan aikaan mahdoton ja mahdollinen. Mitä vain voi olla, mistäs minä sen tiedän. Mutta ihminen ei siitä totuutta kykene kertomaan. Ei edes se uusin messias nettikursseineen.

”Kyllä minä messiaan tunnistan. Olenhan jo kohdannut monia”

Kun on nähnyt mihin ”henkisyyteen” heittäytyminen pahimmillaan johtaa, tulee tarve pysytellä kiinni tässä elämässä. Kävellä näitä polkuja, nauttia lumi- ja vesisateista kasvoilla, katsella taivaalla leijuvaa kuuta ja aurinkoa ja sietää sitä, ettei tiedä kaikkea, eikä koskaan saa tietää.

Minulla on ystäviä, joille jumala tai muu henkinen oleminen on tärkeämpää kuin minulle. Usko ja henkisyys on vakaata ja varmaa, aina läsnä. Meillä yhteys toimii, kunnes yhtäkkiä se katkeaa minun päässäni. Minun sisältä nousee vastustus. En halua mennä enää syvemmälle. Alan nyökyttelemään ja olemaan kohtelias, mutta en halua sisäistää enempää. En halua loukata toista. Haluan kunnioittaa toisen kokemusta. Mutten silti halua mennä siihen itse mukaan enempää. Haluan takaisin pintaan hengittämään. Arkisiin aiheisiin. Materiaankin. Perustarpeiden täyttämiseen. Höpsöön huumoriin. Kepeään olemiseen. Uuden luomiseen. Tai olla vaan.

Katselen minäkin välillä uteliaisuuttani näkökulmia elämään tarot-korttien kautta. Luen taivaankappaleiden liikkeistä ja laitan aina lottoriviin numeron 38. Ja 42. Koska 42. Tunnistan täysikuun ajan katsomatta taivaalle. Tilaan universumilta parkkipaikan kotioven edestä. Näen enneunia lätkäfinaaleista ja mitä milloinkin. Mutta niistä ei ikinä tule elämäni keskiötä ja tärkeintä asiaa. Se kaikki pysyy marginaalissa kuriositeettina. Isken silmää jumalalle ja jatkan puuhailua omalla tontillani. Sillä, joka minulle on tässä elämässä osakseni koitunut. Yritän tehdä siitä itseni näköisen. Sellaisen, missä viihdyn ja missä voin elää.

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate