Lankakerällinen syyllisyyttä

Hypistelin äitin kankaita ja lankoja. Kättä vasten tuntuva pehmeys. Mielikuvituksen tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Näistä tulisi ihanan pehmeä neule. Ja tuosta hulmuavahelmainen hame. Loputtomasti mahdollisuuksia. Ihania vaatteita. Kauneutta.

Aloin keräämään materiaalia. Kankaita. Lankoja. Nauhoja. Helmiä. Nappeja. Vetoketjuja. Jostain kalloon keräytyi myös ajatus, ettei saa tuhlata. Pitää olla järkevä ja mitään ei saa mennä hukkaan. Kuka takoi? Mistä se tuli? En suoraan sanottuna tiedä. Ehkä keksin sen itse? Ehkä se oli osa niukkuuden kokonaisuutta. Minun piti olla niukasti olemassa. Ei saa olla häiriöksi.

Alkuun pieni materiaalivarastoni oli ihaninta maailmassa. Siinä pahvilaatikossa oli valoisa tulevaisuuteni. Neuloin villapaitoja ja virkkasin pitsiliinoja. Ompelin vaatteita ja sain kehuja. Materiaalivarasto kasvoi ja alkoi salakavalasti sisältää enemmän ja enemmän keskeneräisyyttä ja tyhjiä lupauksia. Sekä minulle, että muille.

***

Kellastunut pitsiverho, joka ei koskaan valmistunut. Varmaan pari sataa tuntia siihenkin meni, kunnes ajauduin umpikujaan. Se ei toiminutkaan, enkä osannut jatkaa. Ei ollut mitään ohjetta. Itse minä sen sävelsin. Lankakin loppui kesken.

Joko se pitsiverho on valmis? 

HIljaisuus. Rintalastaa painava tunne. Ei se ole valmis. Mutta minähän lupasin tehdä sen. Rikottu lupaus.

Minun sanaan ei voi luottaa. Ja se muistetaan ikuisesti. 

***

Mitään ei saa mennä hukkaan sisältää näkyville piilotettuna kauhean ulottuvuuden. Käsityöhommissa epäonnistuminen merkitsee hukkaanheitettyä materiaalia. Ala siinä toteuttaa luovia ideoita, kun taustalla takoo ajatus: “Muistathan sitten, että et saa epäonnistua!” 

Mikään vähempi, kuin täydellinen ei kelpaa.

Myöhemmin kuvioon tuli ristiveto. 

“Mitä sä tota kaikkea roinaa haudot? Tajuatko miten kallista on varastoida tuollaista tavaraa, jota et oikeasti koskaan käytä? Tulee siinä vanhoille lumpuille iso hintalappu.”

Sietämätön syyllisyys. Syyllisyys siitä, että on niin monta ideaa, joita en ole saanut toteutettua. Syyllisyys siitä, että pelkään epäonnistumista, kun pitäisi olla rohkea. Syyllisyys siitä, että hyvät materiaalit menee hukkaan, kun ne vaan makaa jossain jemmassa odottamassa parempaa päivää. Pelko, etten ole tarpeeksi taitava ja pilaan materiaalit, kun en osaakaan. Syyllisyys pelkäämisestä, kun pitäisi olla rohkea. Syyllisyys siitä, etten ole harjoitellut tarpeeksi. Syyllisyys siitä, että varastointi on niin kallista ja teen tyhmän sijoituksen, kun säilön tavaraa ja olen hamsteri. Syyllisyys, kun muut saavat kunnianhimoisen uran, kolmen lapsen ja koiran ohessa neulottua kolme villapaitaa kuukaudessa. Syyllisyys siitä, että olen tyhmä, laiska ja saamaton, koska minulla nuo ihanat kankaat ja langat ovat edelleen paperiin käärittynä tallessa odottamassa jotain hetkeä.

Sitten kun olen vapautunut syyllisyydestä ja epäonnistumisen pelosta… 

Niin kuin kädet ja jalat olisi sidottu syyllisyyden näkymättömillä langoilla tiukkaan pakettiin. En pääse liikkeelle. En pysty tekemään mitään.

Välillä katselen kankaita ja lankoja. Hypistelen. Unelmoin siitä, mitä ihanaa niistä saisi tehtyä. Sitten pakenen tyhjään ajantäytteeseen. Selaan uutisotsikoita ja lärään twittervirtausta. Satunnaisten ihmisten satunnaisia mielipiteitä, kommentteja, tuomioita. Vihaa, katkeruutta, pikaista huumoria, näppäryyttä ja nokkeluutta.

Pakenen. Näen sen kyllä. Se on vissiin sitten vähän niin kuin viina. Vie huomion toisaalle. Aiheuttaa ison läjän mukatekemistä ja mukaelämää, jolla ei ole mitään merkitystä. Joka ei vie mihinkään. Mikään ei kehity mihinkään suuntaan. Mutta saan hetkeksi syyllisyyden unohtumaan. Ei tarvitse kohdata erilaisten syyllisyyksien ristivetoa siinä mitä luovuudeksi kutsutaan. Luovuutta, joka aiemmin merkitsi vapautta. Kunnes joutuu kohtaamaan aiemman syyllisyyden lisäksi syyllisyyden kaikesta hukkaan heitetystä ajasta ja hukkaan heitetyistä mahdollisuuksista.

Katson elämääni ja mietin äidin hopeanharmaana hohtanutta pellavalankavyyhtiä, joka levisi lattialle isoksi, sekavaksi lankamytyksi. Sen selvittämiseen kului pitkä aika. Ehkä mun elämä on samanlainen. Sekaisin, muttei mahdoton selvittää. Jospa nyt aloittaisi vaikka häätämällä syyllisyyden koiperhoset minun lankakeristä.

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate