Minä kunnioitan kehoani

Kun puolisollani aukesi pullosta korkki, minulla rapisi auki Fazerin sininen. 12 vuoden takainen tilasto tietää kertoa, että keskimäärin Suomalaiset syövät n. 7 kilogrammaa suklaata vuodessa. Minä söin 200g levyn päivässä. Joskus vähän päällekin. Yli kilo viikossa. Varmaan lähempänä 50 kiloa vuositasolla. (Kehon valtaa tässä kohtaa hämmennyksen ja häpeän tunne. Miten… olen voinut?)

Puolisoni lähti hoitoon tammikuussa. Minä lopetin suklaan syömisen huhtikuussa. Ja Dominokeksien. Dominokekseistä se kaikki alkoi. Muistan sen 3-4 vuotiaana kokemani kesäisen, aurinkoisen onnen tunteen, kun sai syödä jotain niin hyvää kuin Dominokeksejä. 

Äiti, saanko vielä yhden?

En tehnyt itselleni mitään merkintää päivästä, jolloin lopetin. En ole laskenut päiviä. Käänsin vain selkäni. Päätin, että tuo noita ei enää pidä minua hyppysissään, enkä rakenna sille muistomerkkiä. 

***

Mieleen nousee tässä kohtaa visuaalinen muisto vuosien takaa nähdystä Merlin tarinasta, jonka visuaaliset tehosteet eivät ole ihan parhaiten kestäneet aikaa, mutta loppuratkaisun johtoajatus on sitäkin paremmin.

***

Huhtikuisen tavallisen päivän jälkeen en ole syönyt suklaata. En vain halua enää. Vähän aikaa sitten söin yhden Dominokeksin ja totesin, että hemmetin huono idea. En syö enempää. En vaan syö. Kieltäydyn kohteliaasti, kun niitä minulle tarjotaan. Eräs pieni – Dominokekseihin minun lailla rakastunut – tyttö kysyi miksi en syö Dominokeksejä. Vastasin, että olen syönyt jo niin monta, etten tarvitse enää yhtään. 

Kymmenen vuoden herkuttelun jälkeen keho on hätkähdyttävässä kunnossa. Masentavia lukemia katsellessa voi todeta, että oikeastaan kuitenkin hätkähdyttävän hyvässä kunnossa. Puolisoni tappoi viinalla aivosolujaan yksi kerrallaan. Minä tukehdutin verisuoniani suklaapala kerrallaan. 

***

Minulle on kertynyt monia mekaanisia työkaluja ja koneita, joista pidän huolta säännöllisesti. Huolehdin, että ne pysyvät käyttökunnossa. Pidän ne puhtaana, notkeassa toimintakunnossa, terät terävinä ja osat ehjinä. Käyttöjärjestelmät ylläpidettyinä. 

Samanaikaisesti suhtaudun yliolkaisesti omaan kehooni. Siellähän se koneista ihmeellisin raahautuu perässä lastiensa kanssa. Vastaa komentoihin hitaasti ja kömpelösti. Väsähtää nopeasti. Kerää kaikenlaista ryönää. Unohtuneena ja aliarvostettuna. Itsestäänselvänä. 

***

Olen kirjoittanut kohta pari kuukautta My Future Self -päiväkirjaa. Ensimmäinen tehtäväni oli opetella pitämään kiinni pienistä lupauksista, joita teen päivittäin. Toisillekin, ja ennen kaikkea itselleni.

Toiseksi tehtäväksi valikoitui tavoite oppia kunnioittamaan kehoani. Kunnioittamaan niin, että se ei ole vain korkealentoinen ajatus päässäni, vaan käytännön elämää. Jokapäiväistä elämää. Elämää, joka ylläpitää kehoni hyvinvointia. Koska kehoni on tärkein työkaluni, enkä halua päästää sitä rapistumaan korjauskelvottomaksi.

Tänä sateisena aamuna korvasin lupaukseni tunnin reippaasta kävelystä puolen tunnin joogalla. Kävely on helppoa, tiedän se onnistuvan. Mutta jooga… Se tekee pelkoni näkyväksi ja pistää tuntemaan ne konkreettisesti. 

***

Tukala olo. Rintakehää vasten painetut polvet. Väliin jäävät rasvatoppaukset tiristävät sisäelimet ja keuhkot selkärankaa vasten. Lepoasennoksi se oli tarkoitettu, mutta en pysty hengittämään. Höyhenekevyet ajatukset hallitusta liikkeestä muuttuvat silmien edessä kömpelöksi yritykseksi saada raajat liikkumaan. Ohjaan kädellä jalkaani, koska en saa sitä muuten tähdättyä haluttuun kohtaan ja asentoon. Katselen kuoppaista, paksua ihoani ja otan vastaan itseäni kohtaan tuntemani häpeän. Soimaavan, kauhistuneen sisäisen ääneni.

Miten olen voinut jättää oman kehoni tällä tavoin heitteille?!

Samanaikaisesti muistan kymmenen vuoden jatkuvan stressitilan, pelon ja surun, jotka levittäytyivät nesteen lailla kaikkialle viimeisten vuosien aikana. Lohdutan itseäni ja annan itselleni anteeksi. Tunnen kiitollisuutta siitä, että mikään ei (tiettävästi) ole mennyt korjauskelvottomasti rikki. Selkä on ehjä. Nivelet ovat ehjän oloiset. Ehkä verisuonistokin elpyy johonkin kuntoon. Lihaksia voi vahvistaa. Jokainen hengästyminen vie kohti parempaa.

***

Nyt tarvitsen kärsivällisyyttä. Minulla on voima pitää kiinni lupauksestani huolehtia kehostani. Kunnioittaa kehoani. Päivä päivältä liikehdintä muuttuu helpommaksi, notkeammaksi, nautittavammaksi. Samalla kasvaa mahdollisuudet tehdä uusia asioita. Hyppiä. Voima ja liike kasvaa. 

Tästä tulee vielä keho, jolla voi tehdä asioita. Keho, joka ei ole este. Keho, jonka kohtaamisessa ei ole mitään pelättävää. Keho, jonka laiminlyöntiä ei tarvitse hävetä. Keho, joka elää minun kanssa. 

Minä kunnioitan kehoani.    

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate