Yksinäisyyden kipu

Luodinkestävää sydäntä
ei oo vielä keksittykkään.
Turha pelätä laukausta
sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa.
– Kalle Ahola –

Tuntuu kliseiseltä väittää, että olen erilainen kuin muut. Tiedetään, että olemme monella tavalla hirvittävän samankaltaisia. Ehkä kuvittelen olevani erilainen kuin muut. Ehkä olen kertonut sitä tarinaa itselleni taaperosta asti. Jäänyt siihen jumiin.

Olin yksinäinen lapsi ja siitä yksinäisyydestä on tullut minuun selkeä, iso kipujälki. Kun joku puhuu yksinäisyydestä, kehoni reagoi kivulla, vaikken enää ole yksin enkä yksinäinen. Joillekin se on lapsettomuus. Toisille isättömyys. Kaipuu puuttuvan ihmisen luo.

Erilaisuudesta löysin konkreettisen selityksen sille, miksi jäin yksin. Miksi minun kanssa ei haluttu leikkiä. Miksi minulla ei ollut sitä parasta kaveria. Miksi minä en ollut toinen osapuoli siinä tyttöjen tiiviissä parivaljakossa, joka kokee lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisuuden yhdessä. Minulla ei ollut sitä parasta kaveria, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Uudet kokemukset ja suuret salaisuudet.

Yksinäisyys polarisoi tunteita. Yksinäisyys muuttuu jatkuvaksi kivuksi, joka todellakin nakertaa sydäntä riekaleiksi. Huomion saaminen muuttuu huumeeksi. Euforiaa pelkästään siitä, että joku haluaa minulta jotain. Ihan sama, vaikka joku haluaisi varastaa minusta palasen. Ihan sama, vaikka joku käyttäisi minua omaksi hyödykseen. Kunhan vain joku haluaa hetken olla yhteydessä minuun. Ihan sama, vaikka yhteys olisi valheellinen. Ihan sama, koska kipu hellittää hetkeksi.

Eikä kuitenkaan ollut ollenkaan se ja sama, että löysin otsastani tekstin: väliaikahupia. Minun puoleen käännyttiin, kun parempaa ei ollut tarjolla. Ja kun parempaa tuli, minut siirrettiin taka-alalle odottelemaan.

Vaihtopenkille vilttiketjuun.

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate