Lottovoittona unelmien työpaikka

Hain töitä. Sain töitä. Ja se ei missään vaiheessa ollut minkään valtakunnan itsestäänselvyys. Kaikkea muuta. 

CV:stäni löytyy kaikki klassiset virheet, jos linkedIn:in rekrytointiväkeä on uskominen. 

Se mistä ei saa puhua: nainen, joka voi vielä tulla raskaaksi (= kalliiksi). Kaikkea muuta kuin katkeamaton työura. Lyhyitä pätkiä eri paikoissa. Yrittäjä. (“Miten se mahtaa taipua takaisin alaiseksi?”) Alanvaihtaja – ja vielä kahteen otteeseen. (“Ei varmaan osaa päättää eikä sitoutua pitkäjänteiseen kehittymiseen.”)

Ja sitten hakemusten kasasta minä jäin haaviin. Mikä oli hyvää? Monipuolinen kokemus erilaisista asioista. Oma-aloitteisuus. Tekee itse, sen sijaan että jää odottelemaan muiden varassa olevia mahdollisuuksia. Yrittäjyys. Tajuaa mitä se vaatii. Ja alanvaihtokin on ok. Ei ole pakko pitäytyä nuorena uran suhteen tehdyissä päätöksissä, jos ne aikuisena eivät tunnu hyviltä. Ei ole pakko yrittää pää edellä kiviseinän läpi, jos vieressä on ovi. He sanoivat olevansa innoissaan siitä, että saavat palkata minut. Olen hämmennyksestä ja onnesta pökertynyt.

Prosessin aikana mietin mitä kaikkea työn saaminen minulle edustaa? Mitä kaikkea muuta sen lisäksi, että siitä tulee päivittäinen arkirutiini ja siitä saa vastineeksi rahaa elämiseen. Mitä muita merkityksiä olen sitonut työllistymiseen? Siis jos ihan rehellisiä ollaan…

Valituksi tuleminen. Ihan vain, että tulisin valituksi. Että kelpaisin. Että kelpaisin siihen niiden ihmisten kastiin, jotka saavat elää “tavallista” turvattua elämää, olla yhteiskunnallisesti hyödyksi. Valittaa maanantaista, riemuita perjantaista, erottaa viikonloput muista päivistä ja kerran vuodessa päästä palkalliselle lomalle. Että vuoden päästä kesällä voin kertoa, että olen kesälomalla silloin ja silloin. Menen aamulla töihin, tulen iltapäivällä kotiin ja kuukauden loppupuolella saan tietyn määrän rahaa tilille. Ja lounassetelit. Mitä ihanaa ennakoitavuutta!

Valituksi tuleminen niin, että minun katsotaan olevan mahdollisuuden arvoinen. Minua, osaamistani ja taustaani pidetään arvossa. Että repaleisesta elämästäni huolimatta tulisin valituksi. Että toinen ihminen näkisi minut arvokkaana aikuisten oikean työelämän edustajana.

Näyttäminen. Että kaikki ne, jotka ovat vuosien aikana muka huomaamatta pyöritelleet päätään ja silmiään elämäni käänteille, saisivat nyt huomata että tästä tulikin jotain. Ne, jotka ovat pienin kauttarantain vihjauksin antaneet ymmärtää, että elän elämääni väärin ja syöksyn kohti vääjäämätöntä tuhoa. Kutsuneet vitsin varjolla luuseriksi. Siivelläeläjäksi. Kannustaneet pilkallisilla lausahduksilla: “Nouse ylös sieltä lätäköstä.” Ladanneet harteilleni negatiivista painolastia, joka painaa alaspäin, mutta joka minun pitäisi ymmärtää tulkita kannustukseksi. Ripaus lisää painolastia siitäkin, että tulkitsen asiat väärin. “Otat kuule asiat aivan liian henkilökohtaisesti.”

Helpotus jatkuvaan taloudelliseen huoleen, jota olen kantanut mukanani koko kymmenen vuoden taipaleen. Rahaa tulee, mutta koskaan ei tiedä miten pitkälle se pitää saada venymään. Jokaista hankintaa pitää miettiä tarkkaan. Jokaisesta ei täysin välttämättömästä hankinnasta kantaa syyllisyyttä, koska se voi seuraavana hetkenä olla pois jostain välttämättömämmästä.

Mikä ihana ajatus, että voin käydä kampaajalla. Edellisen kerran kävin hiustenleikkuussa lokakuussa 2019 ja sitä edellisen kerran toukokuussa 2018. Yhtä mittaa ramppaamassa… Helpotus siitä, että tiedän selviäväni opintolainasta ja saan tappia kurottelevan luottokorttivelkani maksettua. Voin ostaa sukkia ja ehjät housut. (Edelliset meni rikki vuonna 2019.) Ehkä voin vähän panostaa ulkoiseen naiseuteen. Että sitä maailmaa ei ole olemassa pelkästään muiden elämässä instagramissa esiteltynä. Minäkin voin vähän toteuttaa itseäni. Voin osallistua tasaveroisena kodin kuluihin ja maksaa osani veroista. 

Yli kymmenen vuotta sitten, kun sain viimeksi hetkellisesti kuukausipalkkaa, päätin säästää joka vuosi sen verran, että saisin ostettua kotimaista grafiikkaa. Vuosien kuluttua minulla olisi sitä kasassa ihan hyvä kokoelma. Minun pieni eforttini kotimaisen taiteen hyväksi. Ehdin ostaa yhden joutsenen kahvikupissa. Iloitsen siitä, että mahdollisuuteni hankkia taidetta palautuu. Kuluttaa kulttuuriin. 

Tilanteen aikaansaama tunnemyrsky on ollut melkoinen. Monenlaisia vuosikausia kestäneitä hermopinteen tyyppisiä jännitystiloja on lauennut ja se tuntuu euforiselta. Saa edes hetken olla pelkäämättä, tietäen tasan tarkkaan, että se hetki voi olla hyvinkin lyhyt. Ennen pitkää aina tulee jotain. Mutta juuri nyt olen valtavan onnellinen siitä, että auringonsäde osuu minun risukasaani. Olen ollut  monta kertaa mukana iloitsemassa, kun se on osunut toisten kohdalle. Tällä kertaa oli minun vuoroni. Ja toivon sen säteen osuvan mahdollisimman monille muillekin, muistaen, että paikka auringossa ei ole itsestäänselvyys. 

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate