Kuka ottaa kuvan yksinäisestä

Kyllä. Ostin selfiekepin. Aika huonolaatuisen… Mutta selfiekepin. Vuoden turhake. Ainoastaan narsisti tarvitsee selfiekeppiä. Ainoastaan narsisti ottaa kuvia itsestään. Ja kukapa haluaisi saada ilminarsistin leiman otsaan ajassa, jossa vähän yhdelle sun toiselle kitkalle ihmisten välisessä kommunikaatiossa saadaan löydettyä näppärästi selitys siitä, että ”no kun se toinen on narsisti”. Ja narsisteista kannattaa pysyä erossa. Selfiekeppihän on tällä logiikalla kuin atrain pirun kämmenissä.

Valokuvien ottamiseen liittyy piilotettuja oletuksia, joita suuri osa ei huomaa. Varsinkaan jos itse ei voisi vähempää olla kiinnostunut valokuvaamisesta taiteenlajina tai ilmaisukeinona. Tai ei muuten vain pidä erityisen mielenkiintoisena ihmisten kasvokuvia.

Noh, minäpä pidän. Minua kuvat kiehtovat. Niihin vangitut hetket, ihmiset ja ilmeet. Saanko ihmisestä kuvaan esille jotain olennaista sen olomuodosta. Saanko minä pysäytettyä yhteen hetkeen jotain siitä tunnelmasta ja tunteesta, jota toinen minussa herättää. Saanko minä kuvassa näytettyä, miten kaunis olento toinen ihminen minun mielestäni on. Muut saa olla kuvissa kauniita; Saanko minäkin olla kuvassa kaunis?

Minun selkärankaan upotettu käsitys tavallisten ihmisten valokuvaamisen normisäännöstä on sellainen, että kuvia otetaan erityisissä tilanteissa, kuten juhlissa tai matkoilla. (Tämä juontaa juurensa 32 kuvan filmirullien aikakauteen, jossa kuvaaminen oli aikaa ja vaivaa vaativan jälkikäsittelyn lisäksi kallista.) Kuvia otetaan tilanteissa, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen ja touhuun liittyy jotain ikimuistettavaa, joka halutaan tallentaa. Kuvissa näkyy sattumanvarainen joukkio ihmisiä. Kuviin ei ole soveliasta ängetä mukaan, eikä varsinkaan ole soveliasta haluta tulla kuvatuksi. Pikemminkin kunnon ihminen muistaa huomauttaa kuinka epämiellyttävää kuvatuksi tuleminen on. Kuvissa näkyvät ihmiset ovat tärkeitä ja heillä on ystäviä ja yhteyksiä. Joskus kuvissa näkyy miten hauskaa ihmisillä on. Tämän lisäksi kuvia otetaan jotain asiayhteyttä varten. Esimerkiksi lehtikuviksi. Mutta ei muuten vaan. Huviksi.

***

Yksinäisyyteen kuuluu sellainen sivuvaikutus, että tilanteita, joissa joku toinen haluaisi pyytämättä ottaa kuvan, ei vain tule. Ei ole juhlia ja illanistujaisia. Yksinäinen matkailee yksin ja ottaa kuvia siitä mitä näkee ympärillään. Yksinäinen ei näy kuvissa.

Ellei yksinäinen käännä itse linssin itseään kohti. Ottaa itsestään käsivarrenmatkan päästä sen parjatun, heilahtaneen selfien.

Minulla on puoliso, mutta en koe luontevaksi pyytää häntä ottamaan minusta kuvia. Eikä hän ole sitä sorttia, että haluaisi muuten vain kuvata minua sen enempää kuin oikein mitään muutakaan. Enkä minä halua vaatia häntä tekemään sitä. Juhlissa ja tapahtumissa minä olen se, joka heiluu kameran kanssa. Minusta ei ole kuvia.

Joten ostin selfiekepin. Ajattelin, että paskat siitä mitä muut kyseisestä kapineesta ovat mieltä.

Minä haluan tutkia sitä vaihtoehtoa, että olisinkin kuvauksellinen. Millaisia ilmeitä minulla on. Miltä minä näytän eri valoissa ja kuvakulmissa. Eri väreissä. Haluan nähdä itseni. Että tuollainen minä olen. Ja minäkin olen täällä. En halua jättää sitä kokemusta sen varaan, että jostain tulisi jumalaisena väliintulona joku, joka yhtäkkiä hirveästi haluaisi ottaa kuvia minusta. Sen jonkun kuvaajan puutteessa selfiekeppi on itseni kuvaamiseen mainio apuväline.

2 Comments

  1. Kiitos tekstistäsi.
    Olen matkustanut yksin vuosikausia ja maisemakuvia oli miljoonia, kunnes eheytymiseni ja kännyköiden myötä kehtasin kääntää kamerani itseeni.
    Texti herätti muistoskaalan surusta toivoon ja iloon. Juuri tänään olen tässä, kuvauksellisena 😊
    Kauneinta valoa päivääsi

    • Kiitos kommentistasi, joka onkin tämän blogin ensimmäinen 🥰 Lohdullista kuulla, että tämä asia on ollut ja/tai on edelleen ajankohtainen muillekin kuin minulle. Kyllä omasta itsestä ja elämän lahjasta pitää saada iloita.
      Lempeää kevään odotusta toivotan🌞

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate