Uudenvuodenlupaus

Kaikki selkenee, kun se vaan lopettaisi juomisen. Sitten energiaa ei enää valuisi hukkaan. Kaiken sen tuhlatun ajan, huolestumiseen ja murheeseen käytetyt voimavarat saisi omaan käyttöön. Sitten saadaan koti remontoitua ja minä saisin tehtyä vaikka mitä. Löytäisin työpaikan. Elämä olisi ihanaa.

On totta, että aikaa ja voimavaroja vuotaa ulottuvilta, kun parisuhde (tai muu suhde) on päihteiden käytön armoilla. Piiloon jää se miten paljon suhteen molemmille osapuolille syntyy kylkiäisenä kaikenlaisia pikku tapoja, joilla elämä saadaan pidettyä pystyssä. Ja siinä sitä onkin sitten yllätyksen edessä, jos/kun se päihteidenkäyttö saadaan kuin saadaankin tönittyä sivuun elämää hallitsevasta asemasta. 

Nyt siellä kasvaa pieniä sieviä sieniä…

***

Äkkipysähdys. Auto pysähtyy, mutta keho jatkaa matkaa. Kallo kolahtaa rattiin. Tuulilasiin. Asfalttiin. Tai turvavyön kanssa päähän ja niskaan kohdistuu (ironisesti) retkahdusvamma. 

Kohta on vuosi täynnä. Ehkä on ollut ihan hyvä antaa aikaa toipumiselle. Olemalla vaatimatta liikoja. Tutustua tähän uuteen elämäntapaan. Antaa haavojen parantua ja aikaa sen huomioimiselle millainen tämä uusi elämänrytmi on. Rakentaa uutta dynamiikkaa. 

Mutta ne vanhat tavat ei mene itsestään pois. Niitä tarvitsee aktiivisesti taivutella uusiin suuntiin. On pakko kohdata itsensä ja omat heikkoutensa. Oman itsensä ja elämänsä jatkuva sabotointi. Loputon vetkuttelu kaikenlaisen aloittamisen suhteen ja heitteille jätetty keho. Isot unelmat ja pienet teot.

Ennenhän sai ikään kuin tehdä mitä milloinkin huvitti, koska ei se toinen edes huomaa mitään. Miksi minun olisi pitänyt olla niinä aikoina jotenkin tehokas ja ”kehittävä”, kun toinen saattoi pistää tuosta vain viikon menemään vessasta alas? Kun toinen joi, minä tein kaikenlaista ”kivaa”, joka ei kuitenkaan edistänyt mitään. Pelasin tietokonepeliä, läräsin sosiaalista mediaa, katselin sarjamaratoneja. Eikä se kiva oikeastaan edes ollut kivaa, koska oli henkisesti niin paha olo. Vähän niin kuin menisi huvipuistoon juuri kun on tullut jätetyksi. Pidin sentään kotia yllä sen verran, ettei koko elämä uponnut siihen paikkaan. 

Akuutti hätä on hälvennyt ja peilistä katsoo karu todellisuus. Ei voi enää paeta sen taa, että se toinen sekoilee. Nyt saa katsoa ihan omaa sekoilua. Omaa, jonnekin kauas taustalle unohdetta kehoa ja poukkoilevaa mieltä. Asialle varmaan tarttis tehrä jotain… 

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate