Toipumisen vuosi

Siitä iltapäivästä on kohta 11 kuukautta. Sinä iltapäivänä olisi pitänyt lähteä viimeistelemään messuosastoa rakkausmessuille. Sen sijaan juoksin bussiin ja raahasin humalaisen puolisoni sieltä ulos. Talutin hänet lähimpään kiinalaiseen. Tilasin annoksen paistettua riisiä ja ison kannullisen vettä. Pakotin hänet syömään ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ja juotin vettä viinan kyllästämän veren lantraamiseksi. Kiinalaisesta talutin hänet kotiin nukkumaan. Menin ulos ja soitin Rehapin* numeroon. Viimeinen oljenkorsi. Sitä ei vielä oltu kokeiltu.

En tiedä kuka Rehapin numerosta vastasi. Mutta se oli lohdullisin puhelu, mitä olen ikinä soittanut. Minun, lähimmäisen hätään vastattiin tuomion sijaan armolla ja ymmärryksellä. Minun puolisoani ei tuomittu ihmisenä. Todettiin tilanne ja tarjottiin apua. Ja niin minun rakkaimpani lähti kuukaudeksi parantumaan. Ja siitä alkoi meidän uusi elämä. Kovin samanlainen, kuin entinen, mutta täysin erilainen.

***

”Luottamus palautui yllättävän nopeasti. Ei ole tuntunut siltä, että minua olisi epäilty.” kertoo tuttu raitis alkoholisti.

Vastaan, ettei epäily enää ole oikeastaan mahdollisuus. Lähimmäinen huomaa kyllä, jos on syytä huomata. Epäily on siinä vaiheessa jo ohitettu. Hymähdän sisäisesti ajatukselleni, että ei ne ole vieläkään tajunneet, miten laaserintarkasti lähimmäinen erottaa raittiin ja juovan version ihmisestä. Ei siihen tarvita tyhjiä pulloja todisteiksi. Sen oppii näkemään jo kaukaa. Ei juova pysty tilaansa peittelemään, vaikka sinnikkäästi niin kuvitteleekin.

***

Minäkin päätin luottaa. Matkan varrelle on mahtunut myös sisäisiä kriisejä. Alkaa miettiä mitä puoliso on juovassa elämässään touhuillut. Tajuaa, että niille kaikille muille vertaisille on kerrottu, mutta minulle ei. Ja sitten minä menin niiden kaikkien eteen ja avasin sieluni riekaleet. Kerroin miltä on tuntunut. Pieni paniikki. Häpeä. Ja sitten taas eteenpäin. Pää pystyyn.

Tämä on ollut toipumisen vuosi. Kun on kymmenen vuotta elänyt kaoottisessa luupissa, tämä vuosi on tuntunut hermolevolta. Oma työtilanne on kaaoksessa ja silti jaksaa olla toiveikas, koska se pahin turha taakka on poissa. 

Se, että kaaoksen aiheuttaja poistuu kuvioista ei poista kaoottisten vuosien aikana opittuja piuhoituksia. Tottumista siihen, että sovittuja asioita voi aina venyttää. Pidetään lupaukset huomenna. Tai ylihuomenna. Tai joskus. Ehkä. Hamaan tulevaisuuteen siirrettyjen asioiden vuori on massiivinen. Kymmevuotinen kasa. Hukatun ajan määrää ei uskalla edes ajatella. Mutta miten lakata hukkaamasta aikaa jatkossa? On niin kuin istuisi autossa, joka vain jatkaa matkaansa, vaikka pyörät putosi alta kilometri sitten. Miten tämän masiinan saa pysähtymään?!?

On piuhoitettava itsensä uudelleen. Opeteltava elämään uudelleen. Ei riitä, että holisiti opettelee uuden tavan olla. Minun on opeteltava myös. Minun on opeteltava kantamaan itseni. En huomannut missä vaiheessa putosin kyydistä, kun keskityin aiemmin niin kovasti pitämään meitä pystyssä. 

*Minnesotahoitoa päihderiippuvaisille tarjonnut Rehappi on sittemmin muuttanut Kärkölään Kantamon katon alle 

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate