Sunnuntairinki

Puoli vuotta myöhemmin puolisoni tulee sunnuntai-illan ringistä ja kertoo, että siellä oli kivaa. On kivaa, kun pääsee puhumaan ihmisten kanssa, joille ei tarvitse selittää.

Ensimmäiset pari kuukautta ringit oli ärsyttäviä, epämiellyttäviä. Lähtö oli vastentahtoista. Nyt siitä on tullut tärkeää. Ajatustenvaihtoa. Näkökulmia. Vertaistukea. Ymmärrystä. Tsemppausta.

Jatkohoito kestää 11 kuukautta. Sen jälkeen täytyy löytää ringit muualta. Yleisistä AA- ja NA-kerhoista. Jatkohoito sisältää myös ne traumaattiset hetket, kun joku retkahtaa ja putoaa kyydistä. Kun tulee viesti, että kyydistä pudonneen seuraava osoite on tuhkausuuni. Jokainen tajuaa, miten lähellä sitä tilannetta voi itse olla. Yksi huomion herpaantuminen voi kaataa kaiken.

Lähihoidossa hehkutetaan sitä miten hienoa on olla selvin päin. Kotiinpaluun jälkeen arki iskee naamalle sen tosiasian, että kaikki muut elämän huolet ja murheet ovat edelleen kotona odottamassa. Ahdistuksen aiheet, joita on viinan avulla paennut. Ja ne pitää jaksaa kohdata selvin päin. Kaupan päälle tulee säröille räsähtäneet ihmissuhteet ja joillakin myös käsittelyä odottavat oikeusjutut. Sama vanha kaoottinen elämä, mistä hoitoon lähdettiin.

Välttelen ottamasta juomiseen liittyviä asioita puheeksi. Annan puolisoni tehdä aiheeseen liittyvät aloitteet. Kyseessä on elämänkokoinen asia, jonka käsittely vaatii aikaa. En halua painostaa. Eikä ole tarvinnutkaan, koska puolisoni ottaa asian tasaisin väliajoin puheeksi. Ja kun hän tekee aloitteen, kuuntelen puolisoani ja olen läsnä. Mutta pidättäydyn tarjoilemasta omia mielipiteitäni ja ratkaisujani. Osoitan kuuntelevani hymähtelemällä myötäillen väliin. Ymmärrän, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä kiinni hänen kokemusmaailmaansa.

Minä en aidosti ymmärrä miltä alkoholismi tuntuu. Pakonomainen juominen. Aivokemiat jatkuvasti enemmän tai vähemmän vinksallaan ja kylkiäisenä henkinen ja fyysinen pahoinvointi. Niin, ettei lopulta oikein muista miltä tuntui ilman sitä kaikkea. Minä en ymmärrä miltä tuntuu, kun keho huutaa alkoholia. Minä en ymmärrä millaisella logiikalla alkoholisti alkoholiin ja juomiseen suhtautuu. Mutta ymmärrän, että logiikka on huomattavan erilainen, kuin minun. Minun ulkopuolisesta näkökulmasta tulevat tietämykseksi naamioidut mielipiteeni ei edistä yhtään mitään. Joten pidättäydyn hyvää tarkoittavasta kommentoinnista.

Yksi olennaisista opetuksista koko hoitoprosessissa on ollut tajuta, että alkoholismi ei todellakaan ole mikään älykkyystesti, eikä siitä pikkasen paremmalla itsekurilla päästä yli. Hoitoryhmissä on vaikka millä mitalla älykkäitä ihmisiä, jotka ovat täyttäneet kaikki ulkoisen menestyksen normit.

Alkoholismi on sisäelinsairauden tyyppinen tila, missä käskyt tulee kehosta. Päästäkseen ns. normaalitilaan, keho tarvitsee alkoholia. Kepeä nousuhumala on etääntynyt muutaman promillen päähän. Jos sen vielä onnistuu joskus kohtaamaan, laskuhumala alkaa muutamaa minuuttia myöhemmin. Alkoholismi on sairaus. Ei siihen kukaan pahuuttaan sairastu. Laiskuuttaan. Korkeintaan siksi, että sairauteen liittyvän tiedon puutteessa ei osaa ja ymmärrä olla varuillaan.

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate