Ote päiväkirjasta – Sydämeni huone alkoholistin varjossa

8.5.2015

Missä on mun sydämeni huone? Jossain pienessä saaressa. Omassa rauhassa järven ympäröimänä. Siellä on pieni koti, jossa on aina ruusuja pöydällä ja orkideoita… kasveja. Pieni kuisti ja pitsiliinat. Teetä ja sympatiaa. Lämmintä, iloa ja hyvää oloa. Siellä on mun sohva ja sänky, jossa on ohuet valkoiset verhot. Hedelmiä ja hyvää ruokaa. Pieni, siisti ja selkeä keittiö. Kirjoja ja nojatuoli. Kaunis valaisin ja korkea avara olohuone. Itse asiassa se olisi isovanhempien kodin tyylinen paikka. Tai talo. Kauniita esineitä, muistoja, rakkautta. Elämää.

Entä jos vain rupeisi… Alkaisi rakentaa sitä todellisuutta tänne kotiin. Nurkka kerallaan. Mä haluan sellaiset pitsiverhot, mitä oli Mummulla.

Siinä on mun unelmakoti. Ja mihin sen rakentaisin? Sydämeen. Hopeapajujen, koivujen ja hevoskastanjien ääreen. Valoon, aurinkoon. Vihreille nurmille ja ruusuille. Puisille lattioille ja kuvioiduille tapeteille.

***

Lähdin kirjoittamaan Leijamarjaanan tekstejä sillä ajatuksella, että voisin kirjoittaa läheisen osasta. Vertaistukea. Läheisen tuskasta. Minun kohdalla alkoholistin puolison tuskasta. Alkoholismista. Elämästä alkoholin varjossa.

Aika pian huomasin, että on liian aikaista. Kun on kuluttanut 10 vuotta elämästään alkoholin varjossa ja se varjo sitten väistyy, ei enää halua tuhlata hetkeäkään viinalle löyhkäävälle elämälle. Haluaa keskittyä täysin siihen uudelta tuntuvaan vapauteen, jossa ei tarvitse pelätä ja surra jatkuvasti. Elämään, jossa harmaus väistyy ja värit alkaa palata. Ei halua antaa suurimmalle peikolle spotlightia, kun siitä vihdoin on päästy. Haavoille on annettava aikaa parantua.

Tänään kokeilin olisinko jo valmis palaamaan muistikuviin ja vanhoihin päiväkirjamerkintöihin? Luin ja kirjoitin otteita muistiin. Voisin julkaista niitä pikkuhiljaa. Kaiken sameuden ja pahoinvoinnin keskeltä löysin ylläolevan unelmakuvan, joka tuntuu kirkkaalta auringolta synkeän harmauden keskellä. Tuntuu onnelliselta, että kykenin sentään kuvittelemaan kaunista elämäa. Piirtämään siitä sanoilla kuvan.

***

22.8.2016

Elämä opettaa, rankemmalla kädellä. Kuka minä olin ennen Eliasta? Hieman eri tavoin piuhoitettu, aika yksinäinen nainen, joka yritti pärjätä urakiekuroissa, hoiti omat asiansa ja jolla oli loppuelämän koti. Ei nyt mikään ideaali unelma, mutta oma kuitenkin. Ihastumisia vääränlaisiin ihmisiin, rakkauden ja ystävyyden kaipuu. Elias täytti molemmat aukot.

En tiedä mitä tästä tulee. Kohdataanko enää ihmisinä. Löydetäänkö aitoa yhteyttä. Vai muuttuuko tämä yleisnälvimiseksi, valtapeliksi. Kumpi on häijympi ja lohkaisee osuvampia sivalluksia. Mitä ruokkii? Yhteyttä vai erottautumista. Juuri nyt on aika yksinäinen olo, mutta toisaalta tiedän mihin kuulun. Tänne kuuluu vain sielun kohtaaminen. Muu asuu todellisuudessa muualla.

***

(Kutsun puolisoani teksteissä nimellä Elias. Nimi on luonnollisesti muutettu.)

Suoraan sanottuna yllätyin kirjoitusteni rajuudesta. Muisti on armollinen ja pehmentää pahimmat tunnekuvat mielestä. Mutta keho ei ole yhtä armollinen. Se on sisäistänyt kaiken kivun ja tuskan. Apaattisuuden. Pelon ja odotuksen. Solvaukset ja tuomitsemisen, joita toistelin itselleni. Etten ole minkään arvoinen. Ettei minusta ole mihinkään. Etten ansaitse mitään hyvää. Ruma ihminen. Minä sanoin tuon kaiken itselleni. Minä tein tilanteista tulkinnat. Minun omia sanojani itsestäni.

Taistelen tämän ehdollistumisen kanssa päivittäin. Yritän piuhoittaa mieltäni uudelleen.

Osaisinko antaa jälkiviisaana itselleni jonkin neuvon, jolla olisin voinut välttää sen, että kehoni otti kaiken negatiivisen omakseen? En oikein tiedä. Sitä vastaan on vaikeaa tapella. Ja siitä huolimatta on yritettävä.

***

Ennen pitkää läheisen elämässä toteutuu yksi kolmesta vaihtoehdosta:

1. Touhu saavuttaa lakipisteen, jossa vaihtoehtoina on, että läheinen lähtee tai päihteidenkäyttäjä raitistuu tavalla tai toisella, ja molempien paraneminen voi alkaa. Paraneminen ei automaattisesti tarkoita, että suhde jatkuu.

2. Läheinen lähtee ja rakentaa oman elämänsä ja oman itsensä uudelleen. Päihteidenkäyttäjä tekee mitä tekee.

3. Kuolema korjaa. Jättää jälkeensä vastaamatta jääneitä kysymyksiä.

Minä taistelin musertumista vastaan kirjoittamalla. Ja keksimällä toimintastrategioita. Jossain vaiheessa päätin, että puolisoni juopottelu tarkoitti sitä, että minä saisin tehdä jotain hauskaa. Ikävä vain, että se hauska pitäisi tehdä yksin. Mutta ainakaan aika ei tuhlautuisi pahoinvointiin. Tämä ajatus ei lopulta oikein toiminut, koska hauska ei ole varsinaisesti hauskaa, jos on peloissaan, raivoissaan ja muuten vain surullinen.

Aloitin ties kuinka monta kertaa pitämään kehostani parempaa huolta. Söin fiksummin, liikuin ja kävin salilla. Mutta lopulta aina tunnemaailma heitti nurin ja kaikki jäi.

***

Meillä toteutui lopulta tuo ensimmäinen skenaario. Puolisoni lähti hoitoon ja on nyt elänyt raitista elämää vuoden verran. Tiedostan, että kaksi muuta skenaariota olisi voinut toteutua yhtä hyvin. Kuolema oli muutamaan otteeseen lähellä. Kirjoittaisin nyt näitä tekstejä erilaisesta näkökulmasta. Mutta joka tapauksessa vuosien jättämät jäljet olisivat minussa. Joka tapauksessa minulla on pirullinen homma ohjelmoida kehoni uudelleen.

Ennen kaikkea minun on opeteltava itse puhumaan itselleni kauniisti. Ajattelemaan itseäni lempeydellä ja lohdullisuudella. Antamaan itselleni anteeksi ja olemaan oman itseni innokkain cheerleader jokaisen pienen onnistumisen hetkellä.

Jos jonkun neuvon voisin päihteidenkäyttäjän läheiselle näin jälkikäteen antaa, sanoisin että yritä olla armollinen itsellesi, vaikka se ei useimmiten ole ihan helppoa. Muistuta itseäsi säännöllisesti, että päihteidenkäyttäjän pahat sanat eivät ole totta. Päihteet pistää ihmiset valehtelemaan. Myös lähimmäisistään.

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate