Minä Lupaan.

Sanat, joita opin vihaamaan.

***

Lapsena yleisvastaus kaikkeen oli ”joo joo”

Siivoa huone. Joo joo. Sinun pitäisi tehdä läksyt. Joo joo. Vie roskis. Joo joo. Kata pöytä. Joo joo. 

Ja niinpä äiti triggeröityi, koska 80% varmuudella joo joo ei johtanut mihinkään toimintaan. Äiti raivostui ja minä lakkasin edes yrittämästä, koska raivo tuli jo ennen, kuin sain mahdollisuuden tehdä mitään. (Lopulta lakkasin sanomasta joo joo ja sitten raivo tulikin siitä, etten sanonut mitään.)

***

Holtittoman päihteidenkäytön yleisimpiä sivuvaikutuksia on kaikenlaisten lupausten merkityksen katoaminen. Lupaukset muuttuvat lähes järjestelmällisesti petetyiksi lupauksiksi. Toiveikkaiksi, mutta tyhjiksi kupliksi.

Puolisoni yleisin tapa ohittaa arkiset toimintapyynnöt on tokaista vastaukseksi ”Minä lupaan.” Jonkin aikaa uskoin niihin lupauksiin. Pikkuhiljaa opin, että minä lupaan ei tarkoita mitään. Minäkin opin triggeröitymään. Välitön raivo nousi korviin asti joka kerta, kun puolisoni sanoi nuo sanat. Lopulta en pyytänyt enää mitään sellaista, mihin tuo vastaus voisi sopia, koska en yksinkertaisesti siedä kuulla sitä.

Toistuvasti petetyt lupaukset johtivat siihen, että aloin väheksyä lupauksia yleensäkin. Lupaukset muuttuivat lauseiksi, joita puhallellaan ilmaan saippuakupliksi, jotka leijuvat aikansa ja poksahtavat sitten jäljettömiin.

Miksi minun pitäisi pitää lupaukseni, kun ei tuo toinenkaan pidä? 

Miksi minun antamilla lupauksilla pitäisi olla jotenkin enemmän merkitystä kuin toisten antamilla petetyillä lupauksilla? Ja niin minäkin aloin suhtautua arkisiin lupauksiin välinpitämättömyydellä. 

Aamulla me molemmat teimme päivän kulun suhteen suunnitelmia ja viimeistään iltapäivällä kävi ilmi, että mikään osa suunnitelmasta ei ollut toteutunut. Aina tuli jotain. Aika pitkään ja sinnikkäästi jaksoin yllättyä (ja pettyä) kun huomasin, että puolisoni oli sujuvasti muuttanut suunnitelmaa; yleensä vähemmän kehittävään suuntaan.  Jossain vaiheessa minäkin lakkasin pitämästä kiinni omista suunnitelmista. Ehkä huomenna…

Meidän yhteisiin vuosiin mahtuu lukematon määrä huomioita erilaisista paikoista, jonne meidän täytyy mennä yhdessä; joita minunkin pitää nähdä. Retkiä, joita ei koskaan tehty. Tapahtumia, joita ei koskaan tapahtunut. Juhlia, joita ei järjestetty. Konsertteja ja teatteriesityksiä, jotka jäi kuulematta ja näkemättä. Ikuiseen huomiseen siirrettyjä tekemisiä. 

Hirvittävä määrä asioita, jotka olikin sitten tärkeämpiä. Viikkokausia sumuja, joiden aikana ei tapahtunut yhtään mitään.

Täyttymättömien lupausten luuppi

Minun silmissä elämämme päätyi luuppiin, jossa suoritettiin pakonomaisesti pakollisia asioita ja niiden suorittamisen takia lähes kaikki “kivat” asiat jäi tekemättä. Sitten puolisoni ahdistui siitä, että tehtiin vain niitä pakollisia asioita – eikä mitään niistä kivoista luvatuista asioista – ja pakeni ahdistustaan alkoholin huuruiseen sumuun. Hetkellinen unohdus. Letkujen irroitus. 

Kun joskus tehtiinkin jotain kivaa, oli sekin poissa niistä pakollisista asioista, ja sitä seurasi syyllisyys; hukattiin taas monta hetkeä. Syyllisyyttä seuraa ahdistus ja ahdistusta pako sumuun.

Kivoille asioille oli sijaa vain lupauksissa. 

Teimme koko ajan ikään kuin vääriä asioita ja läsnäolon hetkinä kuroimme kaikkea sumujaksojen aikana tekemättä jäänyttä umpeen. Elämämme juoksi koko ajan vähän perässä ja ilma sakeni uusista täyttymättömistä lupauksista. Elämä, joka on ihan sormien ulottuvilla, mutta siitä ei koskaan saa otetta.

Fake It ’till You Make It – Tietoista itseensä kohdistuvan luottamuksen rakentamista

Pari viikkoa sitten aloin kirjottaa amerikkalaisen psykologi Nicole LePeran lanseeraamaa ”Tulevaisuuden minä” päiväkirjaa. (3 sivun mittaiset ohjeet tulevaisuuspäiväkirjan pitämiseen voi tilata tilaamalla “ilmaisen e-kirjan” osoitteesta yourholisticpsychologist.com

Ensimmäiseksi tehtäväkseni valitsin opetella uudelleen kiinnittämään huomiota itse tekemiini lupauksiin ja niistä kiinni pitämiseen. Ja kun sanon uudelleen, en ole oikeastaan ole varma opettelenko tätä uudelleen vai todellisuudessa ensimmäistä kertaa.

Opettelen kuuntelemaan puhettani. Sekaan sujahtaneita pieniä lupauksia. 

Laitan nuo pyykit paikoilleen illalla. Lähden kohta koiran kanssa ulos. Tänään voisin tehdä sitä hyvää linssikeittoa. Huomenna herään ajoissa.

Opettelen tiedostamaan ne ja tekemään sen minkä itselleni lupaan. Opettelen olemaan sanomatta pieniä “harmittomia” lupauksia, jos huomaan, etten ehkä pystykään täyttämään niitä. Opettelen lupaamaan sen minkä pystyn tekemään ja tekemään sen minkä olen luvannut. Opettelen myös kieltäytymään lupaamasta asioita, joita en sillä hetkellä todellisuudessa voi luvata. 

Opettelen luottamaan siihen, että voin luottaa itseeni. Että sanoillani on merkitystä. Miten voin odottaa, että sanoillani on merkitystä toisille, jos niillä ei ole merkitystä itselleni?

Lisäksi opettelen pitämään kiinni siitä, että lupausten pitäminen itselleni on tärkeää. Jos joku toinen puhaltelee lupauksiaan ympäriinsä, kuin pieniä saippuakuplia, sen ei tarvitse vaikuttaa minun toimintaan mitenkään. Minun ei tarvitse mennä mukaan siihen maailmaan. 

En voi muuttaa puolisoani. Hän tekee lupaustensa kanssa niin kuin tekee. Mutta kerroin hänelle, että minulla on nyt tässä tällainen opettelujuttu käynnissä. Että itselleni tekemäni lupaukset ovat tästä lähtien minulle tärkeitä ja keskityn siihen, että opettelen yksi kerrallaan täyttämään niitä. Että aamulla tehdyt suunnitelmat päivän suhteen toteutuvat ainakin minun osalta. Ja toivon, että meidän molempien aktiivista osallistumista vaativista lupauksista pidetään kiinni.

Juuri nyt minulle on tärkeintä opetella luottamaan siihen, että voin luottaa itseeni. En halua enää lähetä mukaan tyhjien lupausten puhalteluun. 

Haluatko kertoa mitä ajatuksia teksti sinussa herätti?

Navigate