Ei se koskaan muutu.
Mikä sai minut jäämään?
Ulkopuoliselle tilanne näyttää helposti mustavalkoiselta. Kaiken keskellä elävä näkee kaikki sävyt; niin harmaat, kuin värillisetkin.
Ei meidän elämä ollut pelkkää harmaata synkkyyttä. Elämässämme vallitsi murheista huolimatta kaikkien vuosien ajan rakkaus ja välittäminen. Olemme aina viihtyneet hyvin toistemme seurassa. Olemme jutelleet alusta asti avoimesti kaikesta mahdollisesta. Kymmenen yhteisen vuotemme aikana olen nauranut enemmän kuin 30 edellisen vuoden aikana yhteensä.
Niiden valoisien ja värikkäiden hetkien lomassa oli aikoja, jolloin värit haalistuivat ja puolisoni olemus peittyi sameudella ja kaoottisuudella. Sekavilla puheilla, muistikatkoilla, poissaololla ja välinpitämättömyydellä. Petetyillä lupauksilla. Minulla, meillä ja yhteisellä ajallamme ei ollut väliä. Kunnes taas sumu hälveni.
Muiden päihteiden käyttäjien läheisten tarinoita kuunnellessa alkaa helposti verrata niihin omaa kokemustaan. Omalta osaltani huomaan usein, että meillähän on oikeastaan ollut ihan mukavaa. Puolisoni ei ole koskaan ollut väkivaltainen, ei fyysisesti sen enempää kuin henkisestikään. Puolisoni alkoholismi sisälsi kovin vähän vauhtia ja jännitystä. Ei ollut railakkaita ryyppyreissuja prameissa kulisseissa. Oli vain parin korttelin päässä sijaitseva Alko ja seudun pubit, joissa notkua ja lopuksi hoippua kotiin nukkumaan. Ja kaiken yllä roikkuva sumuverho. Avioliitto ei hajonnut, koti ei mennyt alta, eikä työpaikkaakaan tarvinnut menettää.
Se ei tee omaa surun, ahdistuksen, pelon ja muiden tunteiden kokemusta minulle yhtään vähemmän merkittäväksi, kuin toisten, jotka ovat saaneet ehkä toistuvasti pelätä oman henkensä puolesta tai joita on solvattu ja halvennettu kaikin mahdollisin tavoin. Ei tämä ole mikään kilpailu. Tämä on elämää. Ymmärrän kyllä, että olen päässyt vähemmällä, mutta riittää minullakin työstettävää.
Ei se koskaan muutu.
Fakta on, että osa kuitenkin kykenee muuttamaan käytöstään. Olen vuosien varrella tavannut ihmisiä, jotka lopettivat. Tai olivat lopettaneet jo vuosia sitten. Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät ole siihen pystyneet. Kaikkien vuosien ajan ylläni leijui kysymysmerkki; mistä minä voin tietää onko tämä tarina se, joka ei koskaan muutu, vai onko tämä se toinen tarina, jossa voi tapahtua muutos. Jossa saadaan uusi mahdollisuus. Miten pitkään voin katsoa mihin suuntaan tämä tarina kehittyy?
Keskustelin itseni kanssa. Kysyin itseltäni miksi en lähde? Kerran ikään kuin lähdin, mutta totesin jo samana iltana, että tämä ei ole minun päätös. Tämä on toisten ihmisten miellyttämistä. Niiden, joilla on aina valmiina helppo ratkaisu: lähdet vaan.
Jos minä lähden, minun pitää lähteä siksi, että minä tiedän, ettei mitään muuta ole enää jäljellä. Ja kun minä jään, se on minun tietoinen päätökseni.
Siitä päätöksestä vastaan minä ja kannan sen itse. Se ei tarkoita, ettenkö kokisi tuskaa, kun tilanne on taas päällä. Se tarkoittaa sitä, että sinä sumuisimpanakin hetkenä tiedän, että olen itse valinnut sen elämän jota juuri sillä hetkellä elän, enkä voi syyttää siitä ketään toista. En edes humalaansa kuorsaavaa puolisoani. Tietäen, että päätökseni ei aina saa ymmärrystä.
Tuskan hetket tekee aavistuksen raskaammaksi tietoisuus siitä, että ne täytyy pitää itsellä. Ei siksi, ettei kehtaisi tai jaksaisi puhua. Kun olen itse surullinen, väsynyt, ja todennäköisesti myös huolissani, en jaksa enää alkaa puolustamaan omaa päätöstäni jäädä. En jaksa ottaa vastaan naamalle sylkäistyjä helppoja ratkaisuja, jotka tarkoittavat minulle koko elämäni pilkkomista. En kaiken kaikkiaan tarvitse asiasta mitään ymmärtämättömien tarjoamia ratkaisuja. Niinä hetkinä kaipasin ihmistä, jolle olisin voinut kertoa, että juuri nyt olen surullinen ja väsynyt. Ole minulle läsnä, äläkä tuomitse minua.
Tein itselleni säännöt. Elin kahta elämää. Meidän yhteistä elämää, jossa juteltiin ja tehtiin asioita yhdessä. Suunniteltiin yhteisiä asioita, kotia. Sitä elämää, missä naurettiin paljon. Toisinaan elin toista elämää. Minun yksinäistä elämää.
Olen asunut aikuisiällä 10 vuotta yksin, joten siinä ei ole minulle mitään uutta ja ihmeellistä, eikä pelottavaa. Kyllä minä itseksenikin osaan olla. Lakkaan vain kyselemästä toisen mielipiteitä. Teen niin kuin parhaaksi näen ja tulen ja menen niin kuin huvittaa. Hoidan koiran ja kodin niin kuin hoitaisin silloinkin, jos asuisin yksin. Siinä toisessa elämässä elin yksin ja puolisoni sai hoitaa ihan itse tulemisensa ja menemisensä, omat sotkunsa ja unohdetut lupaukset milloin kellekin.
Lakkasin suunnittelemasta yhteisiä tapahtumia, koska koskaan ei voi tietää onko toinen kelpoisessa kunnossa osallistumaan. Jos halusin teatteriin tai konserttiin, ostin lipun vain itselleni. Kun tuli kutsu juhliin, ilmoitin, että minä tulen. Puolisoni tulee ehkä. Rakensin elämäni niin, että puolisoni oli aina tervetullut, mutta mikään ei murentunut, jos hän ei ollutkaan siinä kunnossa, että pystyisi osallistumaan.
Kaikesta itseni suojaamisesta huolimatta tilanne meni pahaksi vuoden alussa. Aloin saada paniikkikohtauksia ja ne alkoivat vaikuttaa omaan työtilanteeseeni. Hinta kävi liian raskaaksi. Raja alkoi lähestyä. En voinut jatkaa enää niin; kerroin miehelleni, että vaihtoehtoja on kaksi:
Joko hän lähtee hoitoon ja sen jälkeen rakennamme yhdessä yhteistä elämää. Tai sitten minä hankin oman asunnon, johon menen aina kun hänelle tulee tarve kadota harmaan sumun syleilyyn. Minulla ei ollut sinänsä tarvetta erota meidän yhteisestä elämästä. Mutta minulla oli tarve sille, että minulla on turvapaikka, jossa saan olla ilman, että tilan täyttää rakkaimapani ruumiin vallannut alkoholilla kuorrutettu harmaa sumupilvi.
Kerroin, että hänellä on hoitopaikka Minnesota-hoidon 28 päivän hoitojaksolle odottamassa, mikäli hän haluaa lähteä. Hoitoa seuraa 11 kuukautta kestävä jälkihoito. Ennuste on koko prosessin läpikäyville melko hyvä.
Puolisoni vastasi välittömästi, että hän haluaa lähteä hoitoon.
