Yksi elämäni isoimmista esteistä on aloittaminen. Tai se aloittamisen vaikeus.
Blogia aloittaessa pitäisi levittää eteen maisema, jonka päälle alkaa sijoitella tapahtumia. Ihimisiä. Tarinoita. Kohtaamisia. Kohtauksia.
Koska se ei ole vahvin puoleni, ajattelin siirtyä suoraan toiseen lukuun ja kirjoittaa tämän ekan luvun myöhemmin, kun tiedän mitä siihen tarvitaan. Antaa tämän blogin kasvaa orgaanisesti.
Sitten kun löydän sanat.
Nyt on tyydyttävä näihin ääriviivoihin:
Pullon henki oli läsnä 10 ensimmäistä vuotta yhteiselämästämme. Minä olin huolestuneen ja huolehtivaisen läheisen roolissa. Rakkaimpani otti koska on tuhat hyvää syytä olla humalassa sattumanvaraisina aikoina. Koska mistä tahansa voi palkita itsensä pienellä ryypyllä.
Tiskasin. Eiköhän sen kunniaksi voi kietaista pullon portviiniä. Rommia. Jägermeisteriä. Sitä halvinta omppupomppuviiniä, jota kukaan ei juo siksi, että se olisi sofistikoituneen hyvää. Tetra Huttusta. Kyljessä on kuva puliukosta, jonka perässä pörrää kärpänen. No, vähän ongelmia alkoholin suhteen, mutta kyllä se on vähenemään päin…
Rakkaani otti, koska oli sairastunut tautiin nimeltä alkoholismi.
Vuoden aloitti yhteisen elämämme viimeinen oljenkorsi; Minnesota-hoito. 28 päivän laitoshoitojakso ja sen jälkeen 11 kuukautta jatkohoitoa. Läheisille läheisviikonloppu ja molemmille hoitojaksoon liittyvä läheiskohtaaminen.
Alkoholismi on koko perheen sairaus. Välillä näkee raitistuneiden alkoholistien puheenvuoroja. Läheisten puheenvuoroja kohtaa harvemmin. Läheinen ei voi puhua paljastamatta toisen sairautta. Eikä ole sopivaa levitellä juttuja toisten sairauksista. Ei voi puhua paljastamatta toisen häpeää.
Siksi kirjoitan anonyyminä.
Tässä blogissa päähenkilö ei ole alkoholisti. Hänen spotlightinsa on muualla. Tässä blogissa pääosaa esittää alkoholistin läheinen, joka oman toipumisensa tiellä kohtaa kaiken karvaisia tuntemuksia. Etsii ja löytää eväitä omaan toipumiseen. Ja ehkä voi antaa muille läheisen osassa painiville tietoa ja vertaiskokemuksen tuomaa lohtua.
