Leiamarjaana

Aika, joka ei ole rahaa

Vuoden alkaessa ajattelin, että iso päämääräni vuodelle 2021 on löytää työpaikka. Kävikin sitten niin, että työpaikka irtosi vastoin kaikkia odotuksiani jo helmikuun lopulla. Aloitin maaliskuussa onneni kukkuloilla. Ja kuten niin usein – kun on saavuttanut jotakin, johon liittyy älytön määrä tunne- ja arvolatauksia – arkinen todellisuus ja eteen iskeytyvät vaikeudet voivat yllättää. Ehkä en edes varsinaisesti yllättynyt. Aavistin, että helppoa ei tule olemaan. Ja miksi pitäisikään olla. Jos haluaisin helppoa, en etsiytyisi vaikeuden pariin. Mutta on vaikeaa olla yksin se, joka ei vielä osaa, kun toiset osaavat. Päässä hakkaa ajatus, että tämäkin pitäisi osata.

Loppuvuodelle on löytynyt uusi päämäärä; saada uusi työ toimimaan. Oppia ja tulla paremmaksi. Tehokkaammaksi. Taitavammaksi.

* * *

Huomaan, että suhteeni aikaan on muuttunut. Annan jokaisesta arkipäivästä kahdeksan tuntia pois. Itselleni jää illat ja viikonloput. Ensin tuskailin, että aikaa jää niin vähän. Pitää palautua. Hoitaa koti. Viettää aikaa yhdessä. Ja olisi niin paljon tekemistä. Tekemistä, joka periytyy ajalta, jolloin aikaa oli ja jäivät silti tekemättä. Sitten käänsin ajatuksen toisinpäin. 

Uskosta ja siitä kun ei oikein usko

Olen nähnyt ihmisen luisuvan omilla jaloillaan seisovasta, itsenäisestä yksilöstä enkelipölyyn ja viestiä tuovien korppien lentohiekkaan hukkuneeksi. Siitä jäi mieleeni jälki. Niin helppoa on sekoittaa ihminen. Pikkuhiljaa, vähitellen lentää lisää ja lisää enkelipölyä silmille. Huomaamatta kaikkien silmien edessä.

Raivostunutta kohinaa. Pseudoparantaja maalailee taas totuuksiaan. ”Se on kuule ittestäs ja ajatuksistas kiinni, jos joku paikka kolottaa.” Mietin enkelipölyihmistä, joka kertoi, että hänellä on parantavat kädet. Nyökyttelin. Kyllä kyllä. Mutta pidäpä ne kädet kaukana minusta. Tarpeen tullen luottaisin kuitenkin mieluummin kirurgin parantaviin käsiin.

Keikun rajamailla. Sillä viivalla veden ja taivaanrannan välillä. Olenko ateisti? En. Olenko uskovainen? En.

Onko pakko ottaa kantaa? Onko pakko valita joku lokero?

Lankakerällinen syyllisyyttä

Hypistelin äitin kankaita ja lankoja. Kättä vasten tuntuva pehmeys. Mielikuvituksen tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Näistä tulisi ihanan pehmeä neule. Ja tuosta hulmuavahelmainen hame. Loputtomasti mahdollisuuksia. Ihania vaatteita. Kauneutta.

Aloin keräämään materiaalia. Kankaita. Lankoja. Nauhoja. Helmiä. Nappeja. Vetoketjuja. Jostain kalloon keräytyi myös ajatus, ettei saa tuhlata. Pitää olla järkevä ja mitään ei saa mennä hukkaan. Kuka takoi? Mistä se tuli? En suoraan sanottuna tiedä. Ehkä keksin sen itse? Ehkä se oli osa niukkuuden kokonaisuutta. Minun piti olla niukasti olemassa. Ei saa olla häiriöksi.

Alkuun pieni materiaalivarastoni oli ihaninta maailmassa. Siinä pahvilaatikossa oli valoisa tulevaisuuteni. Neuloin villapaitoja ja virkkasin pitsiliinoja. Ompelin vaatteita ja sain kehuja. Materiaalivarasto kasvoi ja alkoi salakavalasti sisältää enemmän ja enemmän keskeneräisyyttä ja tyhjiä lupauksia. Sekä minulle, että muille.

Navigate