8.5.2015
Missä on mun sydämeni huone? Jossain pienessä saaressa. Omassa rauhassa järven ympäröimänä. Siellä on pieni koti, jossa on aina ruusuja pöydällä ja orkideoita… kasveja. Pieni kuisti ja pitsiliinat. Teetä ja sympatiaa. Lämmintä, iloa ja hyvää oloa. Siellä on mun sohva ja sänky, jossa on ohuet valkoiset verhot. Hedelmiä ja hyvää ruokaa. Pieni, siisti ja selkeä keittiö. Kirjoja ja nojatuoli. Kaunis valaisin ja korkea avara olohuone. Itse asiassa se olisi isovanhempien kodin tyylinen paikka. Tai talo. Kauniita esineitä, muistoja, rakkautta. Elämää.
Entä jos vain rupeisi… Alkaisi rakentaa sitä todellisuutta tänne kotiin. Nurkka kerallaan. Mä haluan sellaiset pitsiverhot, mitä oli Mummulla.
Siinä on mun unelmakoti. Ja mihin sen rakentaisin? Sydämeen. Hopeapajujen, koivujen ja hevoskastanjien ääreen. Valoon, aurinkoon. Vihreille nurmille ja ruusuille. Puisille lattioille ja kuvioiduille tapeteille.
***
Lähdin kirjoittamaan Leijamarjaanan tekstejä sillä ajatuksella, että voisin kirjoittaa läheisen osasta. Vertaistukea. Läheisen tuskasta. Minun kohdalla alkoholistin puolison tuskasta. Alkoholismista. Elämästä alkoholin varjossa.
Aika pian huomasin, että on liian aikaista. Kun on kuluttanut 10 vuotta elämästään alkoholin varjossa ja se varjo sitten väistyy, ei enää halua tuhlata hetkeäkään viinalle löyhkäävälle elämälle. Haluaa keskittyä täysin siihen uudelta tuntuvaan vapauteen, jossa ei tarvitse pelätä ja surra jatkuvasti. Elämään, jossa harmaus väistyy ja värit alkaa palata. Ei halua antaa suurimmalle peikolle spotlightia, kun siitä vihdoin on päästy. Haavoille on annettava aikaa parantua.
Tänään kokeilin olisinko jo valmis palaamaan muistikuviin ja vanhoihin päiväkirjamerkintöihin? Luin ja kirjoitin otteita muistiin. Voisin julkaista niitä pikkuhiljaa. Kaiken sameuden ja pahoinvoinnin keskeltä löysin ylläolevan unelmakuvan, joka tuntuu kirkkaalta auringolta synkeän harmauden keskellä. Tuntuu onnelliselta, että kykenin sentään kuvittelemaan kaunista elämäa. Piirtämään siitä sanoilla kuvan.
