Elämisen alkeiskurssi

Aika, joka ei ole rahaa

Vuoden alkaessa ajattelin, että iso päämääräni vuodelle 2021 on löytää työpaikka. Kävikin sitten niin, että työpaikka irtosi vastoin kaikkia odotuksiani jo helmikuun lopulla. Aloitin maaliskuussa onneni kukkuloilla. Ja kuten niin usein – kun on saavuttanut jotakin, johon liittyy älytön määrä tunne- ja arvolatauksia – arkinen todellisuus ja eteen iskeytyvät vaikeudet voivat yllättää. Ehkä en edes varsinaisesti yllättynyt. Aavistin, että helppoa ei tule olemaan. Ja miksi pitäisikään olla. Jos haluaisin helppoa, en etsiytyisi vaikeuden pariin. Mutta on vaikeaa olla yksin se, joka ei vielä osaa, kun toiset osaavat. Päässä hakkaa ajatus, että tämäkin pitäisi osata.

Loppuvuodelle on löytynyt uusi päämäärä; saada uusi työ toimimaan. Oppia ja tulla paremmaksi. Tehokkaammaksi. Taitavammaksi.

* * *

Huomaan, että suhteeni aikaan on muuttunut. Annan jokaisesta arkipäivästä kahdeksan tuntia pois. Itselleni jää illat ja viikonloput. Ensin tuskailin, että aikaa jää niin vähän. Pitää palautua. Hoitaa koti. Viettää aikaa yhdessä. Ja olisi niin paljon tekemistä. Tekemistä, joka periytyy ajalta, jolloin aikaa oli ja jäivät silti tekemättä. Sitten käänsin ajatuksen toisinpäin. 

Lottovoittona unelmien työpaikka

Hain töitä. Sain töitä. Ja se ei missään vaiheessa ollut minkään valtakunnan itsestäänselvyys. Kaikkea muuta. 

CV:stäni löytyy kaikki klassiset virheet, jos linkedIn:in rekrytointiväkeä on uskominen. 

Se mistä ei saa puhua: nainen, joka voi vielä tulla raskaaksi (= kalliiksi). Kaikkea muuta kuin katkeamaton työura. Lyhyitä pätkiä eri paikoissa. Yrittäjä. (“Miten se mahtaa taipua takaisin alaiseksi?”) Alanvaihtaja – ja vielä kahteen otteeseen. (“Ei varmaan osaa päättää eikä sitoutua pitkäjänteiseen kehittymiseen.”)

Ja sitten hakemusten kasasta minä jäin haaviin. Mikä oli hyvää? Monipuolinen kokemus erilaisista asioista. Oma-aloitteisuus. Tekee itse, sen sijaan että jää odottelemaan muiden varassa olevia mahdollisuuksia. Yrittäjyys. Tajuaa mitä se vaatii. Ja alanvaihtokin on ok. Ei ole pakko pitäytyä nuorena uran suhteen tehdyissä päätöksissä, jos ne aikuisena eivät tunnu hyviltä. Ei ole pakko yrittää pää edellä kiviseinän läpi, jos vieressä on ovi. He sanoivat olevansa innoissaan siitä, että saavat palkata minut. Olen hämmennyksestä ja onnesta pökertynyt.

Lankakerällinen syyllisyyttä

Hypistelin äitin kankaita ja lankoja. Kättä vasten tuntuva pehmeys. Mielikuvituksen tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Näistä tulisi ihanan pehmeä neule. Ja tuosta hulmuavahelmainen hame. Loputtomasti mahdollisuuksia. Ihania vaatteita. Kauneutta.

Aloin keräämään materiaalia. Kankaita. Lankoja. Nauhoja. Helmiä. Nappeja. Vetoketjuja. Jostain kalloon keräytyi myös ajatus, ettei saa tuhlata. Pitää olla järkevä ja mitään ei saa mennä hukkaan. Kuka takoi? Mistä se tuli? En suoraan sanottuna tiedä. Ehkä keksin sen itse? Ehkä se oli osa niukkuuden kokonaisuutta. Minun piti olla niukasti olemassa. Ei saa olla häiriöksi.

Alkuun pieni materiaalivarastoni oli ihaninta maailmassa. Siinä pahvilaatikossa oli valoisa tulevaisuuteni. Neuloin villapaitoja ja virkkasin pitsiliinoja. Ompelin vaatteita ja sain kehuja. Materiaalivarasto kasvoi ja alkoi salakavalasti sisältää enemmän ja enemmän keskeneräisyyttä ja tyhjiä lupauksia. Sekä minulle, että muille.

Navigate