Lottovoittona unelmien työpaikka

Hain töitä. Sain töitä. Ja se ei missään vaiheessa ollut minkään valtakunnan itsestäänselvyys. Kaikkea muuta. 

CV:stäni löytyy kaikki klassiset virheet, jos linkedIn:in rekrytointiväkeä on uskominen. 

Se mistä ei saa puhua: nainen, joka voi vielä tulla raskaaksi (= kalliiksi). Kaikkea muuta kuin katkeamaton työura. Lyhyitä pätkiä eri paikoissa. Yrittäjä. (“Miten se mahtaa taipua takaisin alaiseksi?”) Alanvaihtaja – ja vielä kahteen otteeseen. (“Ei varmaan osaa päättää eikä sitoutua pitkäjänteiseen kehittymiseen.”)

Ja sitten hakemusten kasasta minä jäin haaviin. Mikä oli hyvää? Monipuolinen kokemus erilaisista asioista. Oma-aloitteisuus. Tekee itse, sen sijaan että jää odottelemaan muiden varassa olevia mahdollisuuksia. Yrittäjyys. Tajuaa mitä se vaatii. Ja alanvaihtokin on ok. Ei ole pakko pitäytyä nuorena uran suhteen tehdyissä päätöksissä, jos ne aikuisena eivät tunnu hyviltä. Ei ole pakko yrittää pää edellä kiviseinän läpi, jos vieressä on ovi. He sanoivat olevansa innoissaan siitä, että saavat palkata minut. Olen hämmennyksestä ja onnesta pökertynyt.

Uskosta ja siitä kun ei oikein usko

Olen nähnyt ihmisen luisuvan omilla jaloillaan seisovasta, itsenäisestä yksilöstä enkelipölyyn ja viestiä tuovien korppien lentohiekkaan hukkuneeksi. Siitä jäi mieleeni jälki. Niin helppoa on sekoittaa ihminen. Pikkuhiljaa, vähitellen lentää lisää ja lisää enkelipölyä silmille. Huomaamatta kaikkien silmien edessä.

Raivostunutta kohinaa. Pseudoparantaja maalailee taas totuuksiaan. ”Se on kuule ittestäs ja ajatuksistas kiinni, jos joku paikka kolottaa.” Mietin enkelipölyihmistä, joka kertoi, että hänellä on parantavat kädet. Nyökyttelin. Kyllä kyllä. Mutta pidäpä ne kädet kaukana minusta. Tarpeen tullen luottaisin kuitenkin mieluummin kirurgin parantaviin käsiin.

Keikun rajamailla. Sillä viivalla veden ja taivaanrannan välillä. Olenko ateisti? En. Olenko uskovainen? En.

Onko pakko ottaa kantaa? Onko pakko valita joku lokero?

Ote päiväkirjasta – Sydämeni huone alkoholistin varjossa

8.5.2015

Missä on mun sydämeni huone? Jossain pienessä saaressa. Omassa rauhassa järven ympäröimänä. Siellä on pieni koti, jossa on aina ruusuja pöydällä ja orkideoita… kasveja. Pieni kuisti ja pitsiliinat. Teetä ja sympatiaa. Lämmintä, iloa ja hyvää oloa. Siellä on mun sohva ja sänky, jossa on ohuet valkoiset verhot. Hedelmiä ja hyvää ruokaa. Pieni, siisti ja selkeä keittiö. Kirjoja ja nojatuoli. Kaunis valaisin ja korkea avara olohuone. Itse asiassa se olisi isovanhempien kodin tyylinen paikka. Tai talo. Kauniita esineitä, muistoja, rakkautta. Elämää.

Entä jos vain rupeisi… Alkaisi rakentaa sitä todellisuutta tänne kotiin. Nurkka kerallaan. Mä haluan sellaiset pitsiverhot, mitä oli Mummulla.

Siinä on mun unelmakoti. Ja mihin sen rakentaisin? Sydämeen. Hopeapajujen, koivujen ja hevoskastanjien ääreen. Valoon, aurinkoon. Vihreille nurmille ja ruusuille. Puisille lattioille ja kuvioiduille tapeteille.

***

Lähdin kirjoittamaan Leijamarjaanan tekstejä sillä ajatuksella, että voisin kirjoittaa läheisen osasta. Vertaistukea. Läheisen tuskasta. Minun kohdalla alkoholistin puolison tuskasta. Alkoholismista. Elämästä alkoholin varjossa.

Aika pian huomasin, että on liian aikaista. Kun on kuluttanut 10 vuotta elämästään alkoholin varjossa ja se varjo sitten väistyy, ei enää halua tuhlata hetkeäkään viinalle löyhkäävälle elämälle. Haluaa keskittyä täysin siihen uudelta tuntuvaan vapauteen, jossa ei tarvitse pelätä ja surra jatkuvasti. Elämään, jossa harmaus väistyy ja värit alkaa palata. Ei halua antaa suurimmalle peikolle spotlightia, kun siitä vihdoin on päästy. Haavoille on annettava aikaa parantua.

Tänään kokeilin olisinko jo valmis palaamaan muistikuviin ja vanhoihin päiväkirjamerkintöihin? Luin ja kirjoitin otteita muistiin. Voisin julkaista niitä pikkuhiljaa. Kaiken sameuden ja pahoinvoinnin keskeltä löysin ylläolevan unelmakuvan, joka tuntuu kirkkaalta auringolta synkeän harmauden keskellä. Tuntuu onnelliselta, että kykenin sentään kuvittelemaan kaunista elämäa. Piirtämään siitä sanoilla kuvan.

Navigate