Miksi et vain lähde?

Ei se koskaan muutu.

Mikä sai minut jäämään? 

Ulkopuoliselle tilanne näyttää helposti mustavalkoiselta. Kaiken keskellä elävä näkee kaikki sävyt; niin harmaat, kuin värillisetkin. 

Ei meidän elämä ollut pelkkää harmaata synkkyyttä. Elämässämme vallitsi murheista huolimatta kaikkien vuosien ajan rakkaus ja välittäminen. Olemme aina viihtyneet hyvin toistemme seurassa. Olemme jutelleet alusta asti avoimesti kaikesta mahdollisesta. Kymmenen yhteisen vuotemme aikana olen nauranut enemmän kuin 30 edellisen vuoden aikana yhteensä. 

Niiden valoisien ja värikkäiden hetkien lomassa oli aikoja, jolloin värit haalistuivat ja puolisoni olemus peittyi sameudella ja kaoottisuudella. Sekavilla puheilla, muistikatkoilla, poissaololla ja välinpitämättömyydellä. Petetyillä lupauksilla. Minulla, meillä ja yhteisellä ajallamme ei ollut väliä. Kunnes taas sumu hälveni. 

Epilogi

Yksi elämäni isoimmista esteistä on aloittaminen. Tai se aloittamisen vaikeus.

Blogia aloittaessa pitäisi levittää eteen maisema, jonka päälle alkaa sijoitella tapahtumia. Ihimisiä. Tarinoita. Kohtaamisia. Kohtauksia.

Koska se ei ole vahvin puoleni, ajattelin siirtyä suoraan toiseen lukuun ja kirjoittaa tämän ekan luvun myöhemmin, kun tiedän mitä siihen tarvitaan. Antaa tämän blogin kasvaa orgaanisesti.

Sitten kun löydän sanat.

Nyt on tyydyttävä näihin ääriviivoihin:

Pullon henki oli läsnä 10 ensimmäistä vuotta yhteiselämästämme. Minä olin huolestuneen ja huolehtivaisen läheisen roolissa. Rakkaimpani otti koska on tuhat hyvää syytä olla humalassa sattumanvaraisina aikoina. Koska mistä tahansa voi palkita itsensä pienellä ryypyllä.

Navigate